Lahti-Seura on nimennyt Vuoden Lahtelaisen ensimmäisen kerran syksyllä 1981, jolloin Vuoden Lahtelaiseksi nimettiin Lahden Kansainvälisen Urkuviikon luoja, urkutaitelija Aimo Känkänen.
Tämän jälkeen on vuosittain nimetty Vuoden Lahtelaiseksi eri tahoilla toimineita lahtelaisia, jotka ovat ansiokkaasti työskennelleet Lahden hyväksi ja tehneet kaupunkia tunnetuksi.
Joukossa on ollut mm. yritysjohtajia. Useat lahtelaiset yritykset ovatkin markkinoineet Lahtea näkyvästi. Monet muistavat vielä Mallasjuoman mainokset ”Ei oo Lahden voittanutta” tai ”Lahden sininen hetki”. Eräässä vaiheessa Luhta leikkasi linjat niin linjakkaasti, että vuoden 1989 MM-talvikisoissa jotkut muista maista saapuneista kisavieraista luulivat ensin, että kisakaupungin nimi on LUHTA.
Hyviä lahtelaisia tavaroita ja palveluja syntyy yrityksissä kuitenkin vain siten, että yrityksessä on osaavia työntekijöitä. Sellaisia työntekijöitä, jotka tarvittaessa tulevat töihin aamulla varhain tai illalla yövuoroon myöhään tai tekevät jatkuvasti raskasta kolmivuorotyötä. He osaavat ammattinsa, ovat valmiit oppimaan uusia työtapoja yritysmaailman ja elämän muutoksissa, ja ovat terveellä tavalla ylpeitä ammatistaan, vaikkakaan eivät ole lehtien etusivuilla tai lööpeissä tai ensi-iltojen parrasvaloissa. Näiden uutterien lahtelaisten työn tuloksena me kaikki saamme tavaroita ja palveluja oikean laatuisina ja tarvittavina aikoina.
Tänä vuonna Lahti-Seuralla on poikkeuksellinen mahdollisuus nimetä Vuoden Lahtelaiseksi henkilö, jonka työura on kaiken kaikkiaan kestänyt hämmästyttävät 56 vuotta. Näin pitkän työtaipaleen esille tuominen on tärkeää aikana, jolloin keskusteluissa pohditaan, miten työssä jaksettaisiin nykyistä kauemmin, ja mikä on Suomessa tulevina vuosina kansantaloudellisesti oikea eläkkeellesiirtymisikä.
Vuoden 2011 Lahtelaiseksi Lahti-Seura on päättänyt nimetä heinäkuussa 68-vuotiaana eläkkeelle siirtyneen lihamestari Eila Saarisen kiitokseksi esimerkillisestä työurasta.
Eila Saarinen aloitti työtehtävät jo 12-vuotiaana koululaisena kesätöissä maatilayrityksessä Padasjoella. Koska hän oli aloittanut kansakoulun 6-vuotiaana, koulu ja sen jälkeinen kolmen kuukauden kansalaiskoulu oli suoritettu 13-vuotiaana. Tämän jälkeen hän meni apteekkiin tekniseksi apulaiseksi, joka tarkoitti siivoamisen ja juoksutytön tehtävien lisäksi myös päänsärkypulverien ja salvojen valmistusta. Tuohon aikaan ei ollut minkäänlaisia suojakäsineitä, joten kädet eivät sietäneet voimakkaita aineita, ja Eila Saarinen siirtyi töihin Padasjoen Osuuskauppaan, jossa hän 14-vuotiaana pääsi vakituiseksi työntekijäksi. Lahdessa työt alkoivat ensin Lahden Seudun Kauppakunnan Pellonkulman lihamyymälässä 1961, josta Eila Saarinen siirtyi seuraavana vuonna Sokoksen lihapuolelle ensin Valtakulmaan ja sitten nykyisen Sokoksen tiloihin. Eila Saarinen hankki kaiken aikaa oman alansa lisätietoja. Arvostetun lihamestarin tutkinnon hän suoritti vuonna 1973 kurssin ainoana naisena. Tietonsa ja taitonsa hän on vuosien aikana antanut auliisti nuorempien kanssatyöntekijöiden käyttöön.
Arkipäivät ovat alkaneet siten, että hän on herännyt kello neljältä ollakseen työpaikalla kello kuusi, jotta palvelumyynnin tiskit ovat viimeistä piirtoa myöten valmiina, kun ensimmäiset asiakkaat saapuvat. Tämä oli myös viimeisen työpäivän aloitus.
Näin pitkän työuran taustatekijöitä on oikea asennoituminen työntekoon. Eila Saarisen mottoina on ollut, että työstä pitää tykätä ja työpaikalla viihtyä. Ja pitää ehdottomasti sitoutua siihen työtehtävään, missä kulloinkin on. Että kaiken aikaa on oltava halu oppia uutta. Että iloisen jaksamisen salaisuus on siinä, että kaikki on itsestä ja omasta asenteesta kiinni, joten tavaroiden siirto hyllyihin, kumartaminen ja kyykkiminen ovat samalla oman kunnon hoitamista. Ja että pitää arvostaa ja kiittää myösn kanssatyöntekijöitä, jotta ympärillä on hyvä työilmapiiri.
Nämä kaikki ovat sellaisia asioita, joita meidän nuorempien on syytä pohtia ja ottaa opiksi. Kun Lahti-Seura nyt nimeää Eila Saarisen Vuoden 2011 Lahtelaiseksi, se samalla haluaa arvostaa kaikkien ns. tavallisten lahtelaisten tekemää työtä kotikaupungin asukkaiden hyväksi.
